Pia Penttala on lapsiperheiden supersankari. Hänen mukaansa ahdistavina aikoina ei tarvita taikatemppuja vaan läsnäolo ja leikki riittävät. – Sanon, että kuule, olen aikuinen ja minä määrään.
Tämän täytyy olla pilapuhelu, Pia Penttala ajatteli, kun tuotantoyhtiö soitti ja pyysi häntä Suomen Supernannyksi.
– Onneksi kuuntelin puhelun loppuun, hän nauraa nyt viisi vuotta myöhemmin.
Penttala, 52, ei ryhtynyt supernannyksi ehdoitta. Hän tahtoi olla varma, että saa tehdä tv-roolissa työtään tinkimättä ammattietiikastaan.
– Halusin tehdä selväksi, etten jätä perheitä tyhjän päälle, vaan saan tukea heitä ja jatkaa työtä heidän kanssaan tarvittaessa myös ohjelman jälkeen.
Se vaati vähän neuvotteluja formaatin englantilaisten omistajien kanssa, mutta ehtoon suostuttiin.
Asettuminen oman esikuvan, alkuperäisen supernannyn Jo Frostin rinnalle kiehtoi ja toisaalta arvelutti.
– Jo Frost oli idolini, joten tietysti mietin, onko minusta samaan.
Tavallinen supersankari
Kun Penttalan lapset olivat pieniä, tv:stä tuleva Supernanny oli juuri sopivaa ohjelmaa imetyksen ajankuluksi.
– Pidin siitä, miten Jo kohtasi perheet. Tunnistin hänestä jotain itsestäni.
Kun Penttalan ensimmäiset jaksot näytettiin tv:ssä, hän valmistautui henkisesti katsojien tyrmäykseen. Pelko oli turha. Suomalaiset rakastuivat heti Penttalan topakkaan olemukseen, suorapuheisuuteen ja tuikkiviin silmiin. Vihdoinkin joku puhui lastenkasvatuksesta maalaisjärjellä. Tuntemattomat vanhemmat ja isovanhemmat kiittelivät, ja lapsetkin tulivat juttelemaan.
– Lapset rakastavat minua, olen heille jonkinlainen supersankari. He näyttävät kännykältään uusia sääntöjä, joita ovat laatineet perheelleen niin kuin teemme ohjelmassa.
– En ollut pullantuoksuinen ja askarteleva äiti.
Eikö Penttalaan iske koskaan huijarisyndrooma, että kohta kaikki huomaavat, ettei hän ole super vaan ihan tavallinen?
– En pelkää paljastumista, koska olen aina ollut avoimesti epätäydellinen. Sanon vanhemmille, että tässä on äiti, joka on huutanut omille kakaroilleen ehkä eniten.
Penttala ei usko täydellisyyteen. On jopa vahingollista, jos vanhemmat teeskentelevät täydellistä, sillä kukaan ei ole täydellinen.
– Silloin lapsellakaan ei ole oikeutta epäonnistua.
Katso videolta, mitä Pia Penttala on oppinut lapsilta:
Kiusaajat kuriin
Penttala oli koulussa villi, mutta kiltti.
– Jos tiesin, että jotakuta kiusataan, menin väliin. Sanoin niille pahoille, jos on jotain sanottavaa, tulkaa sanomaan se ensin minulle!
Hän huomasi, että uskaltaa ja pystyy vaikuttamaan asioihin positiivisesti ja auttamaan muita.
– Tilanteisiin puuttuminen oli minulle hyvin luontaista. En koskaan ajatellut, että voisin joutua itse ongelmiin, enkä joutunut, koska olin niin hyvä puhumaan.
Ammatillisesti Penttalaa voi ihan vakavastikin tituleerata supernannyksi, hän on tehnyt lastensuojelutyötä ja perhetyötä yli 30 vuotta. Viimeiset 18 vuotta hän on luotsannut kahta omaa pienryhmäkotia, joista toisessa asuu alakouluikäisiä lapsia ja toisessa nuoria, jotka oireilevat psyykkisesti ja tarvitsevat erityistä tukea.
Ei yhtään peikkolasta
Penttalasta tuli äiti 20-vuotiaana, 32 vuotta sitten.
– Se oli aivan ihanaa, koska minä todella halusin tulla äidiksi.
Kiirettä riitti, koska molemmat vanhemmat tekivät vuorotyötä. Kotivuoro vaihtui parkkipaikalla, jossa käytiin läpi, kenelle on vaihdettu vaippa ja kuka on syönyt ja miten.
– En ollut mikään pullantuoksuinen ja askarteleva äiti, vaan äiti, joka nautti äitiydestä, mutta piti kiinni siitä, että pääsi myös omiin töihinsä.
Penttalan on aina ollut helppoa tulla juttuun pienten lasten kanssa. On vain ihanaa, kun oikein temperamenttinen lapsi katsoo pienillä pippurisilmillään ja sanoo, että sä et kuule mua määrää. Supernannyllä on vastaus valmiina.
– Olen luonnostani lasten tavoin nopea ja säpäkkä.
– Sanon, että kuule, minä olen aikuinen ja minä määrään. Äitisi ei ole synnyttänyt tähän maailmaan yhtään peikkolasta, joten nyt alat totella!
Selkeällä auktoriteetilla Penttala saa lapset tottelemaan. Taika on myös rytmissä.
– Olen luonnostani lasten tavoin nopea ja säpäkkä. Maistun ja haisen tutulle ja ehkä siksi saan nopeasti heidän luottamuksensa.
Joskus auktoriteettia tarvitaan, mutta se ei tarkoita ylhäältä tulevaa sanelua vaan pitkäjänteistä tutustumista lapseen. Sekä vanhempien että lasten uhma vain kasvaa, jos se voittaa, joka huutaa kovimmin.
Näin meinasi käydä, kun Penttalan omat lapset tulivat murrosikään, eikä auktoriteetti aina purrut. Kun Pia-äiti olisi halunnut, että pojat laittavat juhliin kauluspaidat, nämä pukivat bändipaidat.
– Ilman mieheni viisautta olisin jatkanut ja tunkenut väkisin omalla hallinnan tarpeellani heidän tontilleen.
Sen sijaan Penttala meni miehen ohjaamana makuuhuoneeseen huutamaan tyynyyn suurimman turhautumisensa.
Ääntä kohti
Jokainen vanhempi on oman lapsensa paras asiantuntija, mutta et voi olla asiantuntija, jos et tunne lastasi. Tärkeintä vanhemmuudessa onkin läsnäolo. Pienten lasten kanssa tuttuus löytyy leikkimällä. Tärkeintä on, että ollaan yhdessä ja kaikilla on kiva olla. Haasteita tulee arkisissa asioissa kuten pukeutumisessa. Aamut voivat olla pahimmillaan yhtä kaaosta: huudetaan, juostaan karkuun, purraan ja potkitaan.
– Kun tilanne on päällä, ei kannata ryhtyä opettajaksi vaan palata tapahtuneeseen sitten, kun lapsi ja itsekin on rauhallinen, Penttala opastaa.
– Kaikilla perheillä on oma viitekehys ja arvomaailma, josta käsin kasvatamme lapsiamme.
Kivana hetkenä voidaan yhdessä muistella niitä kurjia aamuja, että mitäs silloin oikein tapahtuikaan.
– Jo 4–5-vuotiaalle voi kertoa, että niistä aamuista tulee vanhemmalle paha mieli ja ne ovat alkaneet vähän jännittää.
Lapselle voi ehdottaa, että kokeiltaisiinko tehdä jotain toisin. Voi myös neuvotella sanktiosta, mitä seuraa, jos aamu menee taas kaaokseksi. Murrosikäisen kanssa pitää jaksaa olla toisella tavalla sinnikäs. On kysyttävä aina vain samoja tylsiä kysymyksiä: oliko koulussa kivaa ja mitä oli ruokana, vaikka vastaukset olisivat yksitavuisia ynähdyksiä.
– Kysymykset vievät kuitenkin viestin nuoren alitajuntaan, että olet kiinnostunut ja että nuori on vahvasti osa perhettä.
Sopivasti ruutuaikaa
Älylaitteet ovat aikamme haaste perheissä, koska ne vaikuttavat myös siihen, miten perheissä syödään, nukutaan ja liikutaan. Mikä on oikea peliaika minkäkin ikäiselle lapselle? Tätä Penttalalta kysytään jatkuvasti. Vastausta ei voi antaa tunneissa ja minuuteissa.
– En voi antaa perheille tarkkoja ohjeita, koska meillä kaikilla on oma viitekehyksemme ja arvomaailmamme, josta käsin kasvatamme lapsiamme.
Kysymys on arjen sujuvuudesta, jonka vanhemmat määrittävät. Jos perheessä on päätetty nousta aamulla ylös sängystä ja lähteä kouluun, mutta se ei suju, sitä on harjoiteltava.
– Kun perusasiat sujuvat suht kivasti, miksei siihen voi sitten lisätä älylaitteella olemista.
Vanhemmat eivät mielellään rajoita älylaitteiden käyttöä, koska se tuottaa lapsille pettymyksiä, vaikka niitä lapset juuri tarvitsisivat, Penttala muistuttaa.
– Pettymyksistä lapsi oppii syy-seuraussuhteita, eli perustaitoja elämässä selviytymiseen.
Katse kohti hyvää
Ilmastokriisi, sota Ukrainassa, nousevat korot ja inflaatio. Huolikuorma aikuisten harteilla on raskas, eikä se voi olla heijastumatta lapsiin ja nuoriin. Ei siis ole ihme, että monia ahdistaa.
Erityisesti nyt olisi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla olisi ympärillään paljon välittäviä aikuisia. Kun näin ei ole tai kun se ei riitä, tarvitaan ammattiapua. Ammattilaisellekin jotkut tilanteet ovat haasteellisempia kuin toiset.
Lue lisää: 6 neuvoa, miten lapselle voi opettaa ympäristötietoisuutta ilman pelottelua
Kun Penttalan vastaanotolle tulee hiljainen ja arka lapsi, on supernannyn hillittävä luontaista energiaansa.
– Kun kohtaan itseensä käpertyneen masentuneen lapsen pakotan itseni liikkumaan rauhallisemmin ja puhumaan hitaammin. En katso heti suoraan silmiin vaan vähän ohi ja sanon vain, että kiva, kun tulit.
Tällä hetkellä ammattiapua ei ole tarjolla kaikille sitä tarvitseville. Jokainen aikuinen voi kuitenkin tehdä jotain. Penttala kehottaa ohjaamaan lapsen ja nuoren näkemään ne asiat, jotka ovat hyvin: pöydässä on ruokaa, lapsella on ehkä joku harrastus ja tv:ssä tutut ohjelmat. Kun on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa, on keskityttävä niihin asioihin, joihin voimme vaikuttaa.
– On ehkä aika opettaa myös vähän itsensä kovettamista. Juuri nyt emme tarvitse avaruuslentoja, vaan pieniä hyviä hetkiä, kuten tennispallon heittelyä seinään.